Julma-Ölkky ja kadonneen riippusillan metsästys

Julma-Ölkky on Suomen suurin kanjonijärvi Suomessa. Se sijaitsee lähellä Hossaa ja Hossan kansallispuistoa Kuusamossa. Olihan luonnonmantsalaisen sinne pakko päästä. Se jäi kaivelemaan jo helmikuussa, kun olimme Kuusamossa lomalla, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna oli ihan hyvä, ettemme menneet sinne talvisissa olosuhteissa. Jo Oulangan kansallispuistossa jäätyneet rinteet ja rotkot aiheuttivat melkoisia sydämen tykytyksiä, joten voin vain kuvitella, millainen äärimmäinen ponnistus Julma-Ölkyn reitti olisi ollut, lumikengillä tai ilman, etenkin, kun Luontoon.fi toteaa, ettei reitti ole talvikulkukelpoinen...

Loppukesä oli siis mainio valinta Julmiksen valloittamiseen. Vaikkakin täytyy myöntää, ettei se valloittaminen mennyt ihan niin kuin olin siitä etukäteen haaveillut. Oikeastaan koko retki Julma-Ölkylle ja suunnitelma kiertää Ölökyn ylitys -reitti oli lopulta enemmän tai vähemmän fail. Ja seuraavassa kerron, miksi.

Aloitetaan vaikka siitä, että olin sinä päivänä ajanut noin 600 kilometriä, kun viimein saimme Ducaton parkkiin Julma-Ölkyn parkkipaikalle. Tästä noin kuudestasadasta kilometristä ne viimeiset olivat olleet hermoja raastavimmat. Se kapea soratie Julma-Ölkylle oli mitä perkeleenmoisin. Sitähän kuvittelisi, että tie suositulle luontokohteelle pidettäisiin niin hyvässä kunnossa, ettei tarvitsisi pelätä auton hajoavan, jos vaihtaa kakkoselta kolmoselle, etenkin, kun hollilla on upouusi kansallispuisto ja kävijämäärät ovat Hossassa ja Julmiksella lisääntyneet rajusti juuri sen jälkeen, kun kansallispuisto perustettiin ja ihmiset tulivat enemmän tietoisiksi tästä upeasta luontokohteesta. Mutta no ei. Kilometreittäin nimismiehenkiharaa ja ajoittain jopa nyrkin kokoista soraa, wupdiduu! Ihan vain varoituksena sanana: molemmat soratien pätkät Julmikselle ja sieltä pois olivat ainakin elo-syyskuun vaihteessa niin kaameassa kunnossa, että järki meinasi lähteä (ja minä sentään olen tottunut ajamaan juurikin hiekkateillä, välillä vaikka kuinka roudan möyhentämillä!) (tai sitten Ducatolle sellainen ylenpalttinen ja vihainen räminä ja ryminä oli ominaista...).

No, oltiinpahan perillä. Vähän myöhemmin kuin olin ajatellut, mutta perillä kuitenkin. Ei muuta kuin polulle!

Olin katsonut etukäteen Luontoon.fi:stä, että Ölökyn ylitys on viiden kilometrin mittainen rengasreitti. Ilmeisesti näin lopulta olikin, mutta kenties se taustalla kummitteleva pitkä ajomatka ja reitin ihan todellinen haastavuus kostautuivat, ja olimme hädin tuskin päässeet puoleen väliin järven  lännenpuoleista polkua, kun kilometrejä tuntui olevan takana jo reippaasti enemmän kuin yksi tai kaksi. Tässä kohtaa, kun olimme könynneet rotkoissa ja rinteissä hiki päässä ja pohdittu jo sataan kertaan, että missä perkeleessä se riippusilta oikein on, olin vakuuttunut, että kyse ei ollutkaan rengasreitistä, vaan että riippusillalle on viisi kilometriä (ja toki sitten saman verran takaisin). Oli aivan turha tarkistaa asiaa mistään, koska kuuluvuus puhelimessa oli luultavasti miinuksella, ja kuka nyt mitään paperikarttoja tänä päivänä enää pitää mukanaan, pöh (heh). 

Kerrankin voi siis sanoa, että Luontoon.fi:n reittimääritelmä 'haastava' piti kutinsa. Mulla oli sellainen lapsellinen mielikuva, ettei haastava voisi olla haastava. Aikaisemmin haastaviksi luokitellut reitit olivat tuntuneet, eivät nyt lastenleikiltä, mutta ihan mahdolliselta jopa minun fysiikalleni. Ölökyn ylitys oli kuitenkin oikeasti haastava, kun summataan yhteen päivän ajokilometrit, hupeneva päivänvalo, ei-niin-kummoinen retkeilykokemus ja ei-niin-hyvä kunto. Ja se, että meidän vesipullo oli jäänyt nätisti odottamaan Ducaton penkille. Päätettiin sitten kääntyä takaisin. Se kuuluisa riippusilta jäi siis kokematta.

Toisaalta olisi se saattanut jäädä kokematta, vaikka olisimmekin patikoineet sinne asti. Äidillä on sen verran paha korkeanpaikankammo, että hänellä oli mennyt jalat hyytelöksi jo pelkästään siitä, että olin edellispäivänä maininnut sanan ’riippusilta’.

Mutta maisemat olivat kyllä kohdillaan, ihan todella! Hurmioiduin ja mykistyin niistä rosoisista kalliojyrkänteistä ja niiden järkähtämättömyydestä ja siitä, miten pieneksi sitä olonsa taas tunsi. En ole pitkään aikaan kokenut mitään niin suuria ristiriidan tunteita sisälläni kuin tehdessäni sitä päätöstä, että käännymme takaisin ja kuljemme samaa polkua ja samoja maisemia takaisin. Toisaalta maisema kesti uuden tarkastelun (se kestäisi varmasti satoja tarkasteluja!), mutta toisaalta olisin vietävän paljon halunnut nähdä järven ja sen uhkaavat muodostumat uusiutuvasta perspektiivistä, sieltä vastarannaltakin. Siinä nimittäin oli rotkojärvellä oikeasti kokoa ja julmuutta. Sitä ei kuvista oikein tajuakaan, vaan sitä pitää oikeasti mennä paikan päälle pällistelemään tätä luonnon ihmettä tajutakseen, miten suurien voimien kanssa ollaan taas tekemisissä.

Rotkomaasto hämäsi valtavasti ja huijasi jaloille useampia kilometrejä kuin ne olivat oikeasti taittaneet. Nyt kun ajattelee, riippusilta ei oikeasti ollut enää edes kaukana, kun päätimme tehdä uukkarin. Julma-Ölkky jäi siis vieläkin kaivelemaan mieltä, nyt entistä julmemmin. Pikkuisen paremmalla varustautumisella Ölökyn ylitys olisi varmasti ollut todella upea kiertää kokonaan. En esimerkiksi halua lähteä patikoimaan sellaisen ajomatkan jälkeen. Näin jälkeenpäin pelkkä ajatus tuntuu ihan naurettavalle. Mitä mun päässäni oikein edes liikkui, kun kuvittelin pystyväni siihen? Tuskin mitään.

Ajoimme epäonnistuneen retken jälkeen Kuusamoon. Yövyimme Petäjäkylässä, joka sijaitsi noin 5 kilometriä keskustasta Rukan suuntaan. Olin ihan naurettavan hermostunut, kun pääsimme perille; kun olin saanut hinkutettua retkeilyauton epätasaiseen maastoon siten, ettemme olisi joutuneet nukkumaan pää alaspäin tai muuten valuneet mahdottomasti johonkin suuntaan. Kello oli jo paljon, ja vaikka yleensä pyrin lomalla välttämään kellon ja aikataulujen kanssa pelaamista, niin nyt se oli jotenkin todella vaikeaa. En ehkä ollut päässyt vielä seikkailumoodiin. Ehkä olin vain yliväsynyt siitä, että takana oli 656 kilometriä yksin ajamista (vaikkakin Ducatolla on aika miellyttävä ajaa). Harmitti toki myös edelleen se, että se riippusilta jäi väliin.

Oman lusikkansa soppaan työnsi sekin, että Ducatossa ei ole tilaa kahden ihmisen touhuta yhtä aikaa, joten omaa vuoroaan joutuu odottamaan (yksin matkustamisen parhaita puolia on välttää tämä). Oli sellaista ihmehössötystä, jota en kestä sitten yhtään missään tilanteessa, koska se tarttuu muhun niin helposti ja sitten ahdistaa mua, ja pinnan kiristyminen on entistä herkemmässä. Nukuinkin huonosti. Ei ollut kylmä, päinvastoin, välillä oli ihan hiki, vaikka ulkona lämpötila laskikin alle kymmeneen asteeseen.

Viimeisenä ennen levotonta univalvetilan vuoristorataa pohdin vain, että Julma-Ölkylle on vielä palattava. Mutta ei seuraavana päivänä, eikä enää edes sillä reissulla, sillä mielessä alkoi siintää jo tunturilapin mystiset muodot.

Inspiroitumassa Raaseporin raunioilla

Mun kesäretki Hankoon oli koottu kasaan todella tiukalla aikataululla, mutta niin oli sen toteutuskin. Tammisaaren ja Hangon lisäksi halusin nimittäin käydä katsomassa Raaseporin linnaa.

Harvemmin tulee hehkutettua Suomen keskiaikaista historiaa samalla tavalla kuin vaikkapa Keski-Euroopassa. Siihen kyllä on tietysti syynsä: Keski-Euroopassa historia usein lävähtää naamalle sen kummempaa vaivaa näkemättä. Kapeat kujat, linnat ja ajan henki ovat ihan oletusasetus useissa mannereurooppalaisissa kaupungeissa. Suomessa historialliset kaupungit eivät yleensä kurkota niin pitkälle historiaan, ja onhan nuo suomalaiset puutalokorttelit nyt ihan omanlaisiaan paikkoja, jos vertaa niitä vaikkapa keskieurooppalaiseen arkkitehtuuriin.

Ei silti pidä väittää, etteikö Suomestakin löytyisi hurmaavaa ja mystistä keskiaikaisuutta. Onhan meillä linnoja! Usein nuo linnat vain ovat historialliselta miljööltään niin riisuttuja, että on vaikea nähdä sitä historian havinaa, kun vieressä kohoaa betoninen kerrostalo. Tai sitten kokemuksen saadakseen pitää tehdä muutakin kuin vain seikkailla umpimähkään kaupungin kujia. Pitää lähteä oikeasti liikkeelle, oikein mennä johonkin.

Raaseporin linna kuului jälkimmäiseen kategoriaan. 

Eihän se mikään hulppea Turunlinna ollut. Ensinnäkin Raaseporin rauniolinna on hyvin pieni linnoitus ja toisekseen, se on nimensä mukaisesti osittain sortunut raunioiksi. Mutta linna se on, ja siellä missä reitin varrelle osuu linna, siellä pitää ehdottomasti piipahtaa! 

Valitsen reissukohteeni pääsääntöisesti luonnon ja hienojen maisemien perusteella. Ihan sama, onko kohteessa lämmintä, lunta, vuoria, rantoja vai vesisadetta; itselleni upea maisema ja luontokokemus eivät kaipaa mitään tiettyjä kulisseja ollakseen mykistyttävä. Toisaalta reissukohteiden joukkoon mahtuu usein myös aavistus historiaa, vaikka sinänsä en olekaan mikään historiafanaatikko. 

Muinaisesti merkittävillä paikoilla vierailu jotenkin asettaa omia fiiliksiä aina uuteen järjestykseen. On jollain tapaa äärimmäisen nastaa seistä jossain, missä historia kurottaa pitkät raajansa vuosisatojen, ellei -tuhansien taakse. Tajuta, että kaikesta nykymaailman itsekeskeisyydestä huolimatta maailmassa ei ole kyse pelkästä omasta itsestä, vaan siitäkin kaverista, joka ammoisina aikoina seisoi kenties noilla samoilla jalansijoilla aivan erilaisessa ja toisaalta aivan samanlaisessa maailmassa kuin minä ja me nyt. Oikeastaan tuota fiilistä on todella vaikeaa kuvailla sanoin. Se on enemmänkin tunne.

Ja mikä Suomessa olisi parempi keino havitella edellä mainittua, omituista tunnetta kuin linnat! 

Raaseporissa oli tuona heinäkuisena päivänä melko vähän väkeä, joten pienen linnan jäännöksiin sai tutustua ihan omassa rauhassa. Olin kyllä oikeasti huojentunut; vuoden takainen yritys vallata Olavinlinna heinäkuussa kuumimpana lomasesonkina oli jo ajatuksen tasolla epäonnistunut suunnitelma. Silloinhan se linna jäi näkemättä. En suostunut astumaan sinne jalallakaan siinä ruuhkassa. Yäk. Hieman kenties tuntemattomamman ja vaatimattomamman Raaseporin linnan valloitus oli siis oikein miellyttävä kokemus.

Sinänsähän linnassa ei ollut mitään erityistä nähtävää. Kiviseinä siellä ja toinen täällä, tuossa sortunut röykkiö, tuossa toinen. Täältä näkee maisemia. Tuolta sisäpihalle. Tässä oli keittiö, tässä kellari. Ja that's it. Se, mikä erityisesti kiinnitti mun huomion Raaseporin miljöössä, oli se todella hieno silokallio, jonka päälle linnoitus on rakennettu! 

Mutta se fiilis ja ne kauas menneisyyteen karkaavat ajatukset, oi mikä rentouttava kokemus omalle pääkopalle! Pääpointti ei ollutkaan yhtäkkiä enää se, mitä silmät maisemasta haravoi, tässä tapauksessa siis vain se linnan jäljelle jäänyt ulkokuori, alastomaksi nyhdetty ranka, vaan se, miltä se kaikki tuntui, kun seisoi tuolla aluksi mitäänsanomattoman linnoituksen sisäpihalla tai nousi rappusia ylös torniin tutkimaan maisemia.

1200-luvun portaiden rakentajille olisi muuten voinut aikanaan mainita, että liian jyrkät ja muhkuraiset rappuset ovat riski terveydelle, mutta toisaalta mun varvaslipsuttimet eivät ehkä olleet ihan nappivalinta linnareissulle. 

Kyse on myös siitä, mikä inspiroi. Puhun aika paljon omasta inspiraatiostani ja siitä, mikä milloinkin on inspiroivaa (hyvin monet asiat ovat sitä!). Kun kirjoittaa fiktiiviseen maailmaan sijoittuvaa käsikirjoitusta, jossa päähenkilöiden elämää ohjaa todellisesta maailmasta mukaillen tuotu keskiaikainen maailmankuva ja infrastruktuuri, pelkistä kivikasoistakin onnistuu innostumaan ihan helposti. 

Helposti innostuminen lieneekin yksi omia vahvuuksiani ylipäänsä: innostun monista asioista, joskus niistä oikeasti arkisista ja tylsistäkin. Sen vuoksi kai nautin reissaamisesta ja uusista kokemuksista keskivertoihmistä enemmän. Näen ja koen aina täysillä, kaikilla aistella, sillä kuudennellakin. Mieleni suorastaan janoaa sitä; elossa olemisen tuntua, kokemista. 

Raaseporin raunioilla olin vähän kuin lapsi jouluaattona lahjoja avatessaan. Onneksi ehdin käydä siellä!

Syysloma , tule jo!

Vuoden paras aika on taas käsillä: syyskesä ja ihan pian syksy. Se tarkoittaa sitä, että tässä kehossa alkaa akku olla ladattu tappiin. Sitä mukaan, kun kesäinen luonto menettää vihreytensä, lämpönsä ja hiljakseen kuolee hiipivän hämärän alle, sitä enemmän tuntuu, että kaiken voi taas aloittaa alusta, ihan täysillä. Olen aina ollut syksyihminen. Rakastan sadetta, piemeneviä iltoja, värejä, metsän mätää tuoksua, villasukkia ja -paitoja.

Yksi syksyn aiheuttamista oireista on kova reissukuume. Se on toki kova aina, mutta etenkin syksyisin, kun kesän jälkeinen uupumus alkaa tointua, alkaa mieli kaivata ihan erityisen paljon liikkeelle. Joten jälleen kerran, viileyden ja sateiden saapuessa, tämän ikuisuudelta tuntuvan koronahelvetin lomassa jalkani vipattavat levottomasti.

Kokopäivätöiden ja lukuvuoden alkamisen väliin jää kahdeksan päivää. Kahdeksan vapauden täyteistä päivää. Ajattelin ottaa alle retkeilyauton, ajaa pohjoiseen. All by myself.

Valtatie 21, Neljän tuulen tie, Kilpijärvelle (2013)

En ole käynyt Lapissa taas moneen vuoteen (okei, kävin helmikuussa Riisitunturilla) (neljä vuotta sitten ohikulkumatkalla, kun ajoimme Lofooteille). Mun aivot halkeaa innostuksesta, ideoista ja suunnitelmista. Ennen kaikkea nämä aivot sulavat siitä unenkaltaisesta, ennakoivasta nautinnosta, kun näen itseni tunturille yksin oman ihastuttavan ja vihastuttavan pääkoppani kanssa filosofoimaan naurettavuuksia ja imemään inspiraatiota.

Saanan huipulle (2013)

Olen ollut vähän stressaantunut töiden takia tänä kesänä, monestakin syystä, vaikka sinänsä paluu hoitoalan töihin on ollut ihan virkistävää. Mielessä on kesän aikan kummitellut myös mun gradu, jonka luonnonmaantieteellisen kartoituksen osuuden uhosin keväällä ohjaajalleni tekeväni kesän aikana. Arvatkaa olenko tehnyt? No, en ole. Ne harvat ajatukset, joita olen gradulleni uhrannut, ovat saapuneet mietteisiini yön pimeinä tunteina suurina saamattomuuden mörköinä, jotka aamun tullessa ovat haihtuneet olemattomiin ja unohtuneet.

Mutta nyt on yhtäkkiä elokuu ja gradu ja muut opinnot alkavat uhkaavasti hyökyä päälle. Sen ja työstressin vuoksi mä olen myöntänyt itselleni pienen irtioton. Ne kahdeksan maagista syyskuun päivää, joina astelen aavaa tunturimaisemaa, ja synkkää yötä, jotka pyhitän omalle henkilökohtaiselle kirjoitusretriitilleni. Haluan vaan ottaa auton alleni, pakata reppuun kirjoitusvälineet ja vaelluskengät ja painua tunturiin ulvomaan kuuta ja äärettömyyttä ja sielua hivelevää yksinäisyyttä.

Saanan rinteeltä Mallan luonnonpuiston suuntaan (2013)

Ja koska haluan, myös teen. Suunnittelen harvoin pilkun tarkasti mitään reissuja, tykkään liikkua spontaanisti vailla aikatauluja, mutta nyt ajattelin, että jonkinlainen lavea suunnitelma voisi olla tarpeen, jotta ehdin nähdä kaiken, mikä tällä hetkellä hyväilee reissureseptoreitani jo pelkällä ajatuksentasolla. 

Pallastuntureilla (2016)

Hossan kansallispuiston ja Sallan kautta Saariselälle, Hammastunturin erämaahan ja Urho Kekkosen kansallispuistoon. Sieltä Utsjoelle ja Nuorgamiin, Kaldoaivin erämaahan, pohjoisimpaan paikkaan, jossa Suomen rajojen sisäpuolella pääsee. Alas lasketellessa piipahdus ehkä Lemmenjoella ja Muoniossa Pallastuntureille. Luvassa on tiukka kahdeksanpäiväinen. Ajo- ja patikkakilometrejä tulee kertymään luultavasti enemmän kuin oma fysiikkani sallii. 

Mutta en välitä. Suunnitelmat saavat muuttuakin, ja se on jopa todennäköistä. Onko sulla antaa jotain vinkkiä mun mainitsemiin kohteisiin, lyhyitä päiväpatikkareittejä tai jotain hienoja luonnon yksityiskohtia, joita pitäisi käydä ehdottomasti ihmettelemässä? Vinkkejä saa heittää myös kohteiden ulkopuolelta!

Palkaskero, Pallastunturit. Kuvassa maisemaa ihastelee siskontyttö Rosso. (2016)

Kun on mentävä, on mentävä.

Mä en ymmärrä, miten joku ei voi rakastaa Lappia tai edes haluta matkustaa sinne. 

Ei mulla muuta.

Ihanaa seikkalujen täyteistä syksyä kaikille lukijoille!

xoxo, Riina

Kesäretki Hankoon: kun Hanko teki roomat, mutta Tammisaari ihastutti

Kesä vaikutti jo etukäteen aika haasteelliselta lähteä reissaamaan. Paluu lähihoitajan hommiin, kun uudelta omalta alalta tarjottiin eioota, takasi kyllä jo ennen työsopimuksen allekirjoittamista sen, että kalenteri tulisi täyttymään lähinnä vuorotyön sanelemista, pitkistä ja raskaista päivistä ja öistä, ei huolettomien ja aikatauluttomien reissujen hurmasta. Mutta jollainhan tätä levotonta, korona kärsivää sielua piti ruokkia. Minäpä sitten päätin, että kyllä minä perkele ainakin siellä Hangossa käyn.

Olen jo muutaman vuoden haaveillut Hangosta, enkä edes tiedä, minkä vuoksi. Kai sen maine Suomen yhtenä vetovoimaisimpana kesäkaupunkina oli saanut mut jotenkin pyörälle päästäni. Mulla ei oikein ollut edes mitään käsitystä siitä, mitä siellä olisi, muuta tietysti kuin Suomenlahden kirkkaan sinisenä kimaltava meri. No, pidin sitä aina ihan riittävänä myyntipuheena. Kuka nyt ei merestä tykkäisi, tämmönen sisämaan tyttökin! Heinäkuussa ajattelin yhdistää kaverimiitingin Espoossa yllätyshyökkäykseen Hankoon, kerran Etelä-Suomeen auton nokka oli jo käännettynä.

Ilmeisesti Hanko on niin ihana paikka, että sieltä oli muutaman päivän varoajalla ihan mahdotonta löytää minkään sorttista majoitusta (kyllä, reissu putkahti eteeni taas vain pelkkänä etäisenä ajatuksena, joka puolen tunnin päästä  oli jo kiteytynyt vedenpitäväksi suunnitelmaksi). Yösijojen puute tietysti jo vähän hirvitti etukäteen: sehän tarkoitti vain sitä, että vähintäänkin puoli Suomea oli tunkeutunut tämän pienen kaupungin ytimeen Suomen kovimpana matkailusesonkina ja tulisi raastamaan mun hermoja ihan omalla, ainutlaatuisella tavallaan. Otin kuitenkin riskin.

Hieman vastentahtoisesti päädyin etsimään majoitusta muualta ja karttaa tutkiessani katseeni seisahtui Tammisaareen, kaupunkiin, jonka olemassa oloa en ollut edes rekisteröinyt aivojeni tietokeskukseen ennen sitä nimenomaista hetkeä. Tyydyin varaamaan yön, sen viimeisen vapaana olevan huoneen Tammisaaren Kaupunginhotellista.

Tammisaari

Saavuin Tammisaareen illansuussa. Oli sunnuntai. Aurinko paistoi heinäkuisen lämpimästi. Onnistuttuani kirjautumaan hotelliin omaehtoisesti (sunnuntai-iltana Kaupunginhotellilla ei ollut enää henkilökuntaa ja huoneen avain piti itse kaivaa postiluukusta hotellin ovesta), jalkauduin Tammisaaren kujille vailla päämäärää. Mulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä tulisin löytämään. Vanhasta kaupungista olin löytänyt joitain googletuloksia, joten päätin aloittaa sieltä.

Vierasvenesatama

Vierasvenesataman rantaravintoloissa (Kaupunginhotelli on kuin osa sitä kompleksia) kuhisi väkeä - onneksi. Vanhan kaupungin kapeilla kujilla ei ollut nimittäin ketään. Aurinko alkoi taittua jo lähemmäs taivaanrantaa, ja minä tallustelin kamera kaulassa lähes autioita vanhan kaupungin katuja kuin olisin ollut maailman viimeinen ihminen ja nautin täysin siemauksin ajan henkeä.

Kaupungintalo

Tammisaaren vanha kaupunki sijaitsee ihan liki merta, sen rannalla itse asiassa. Tottahan siellä kivi- ja hiekkakujien lomassa oli omanlaisensa ilmapiiri, joka vei mukanaan menneisiin aikoihin ja loi melko autenttista 1700- ja 1800-luvun tunnelmaa, mutta Suomen vanhojen kaupunkien listauksessa Tammisaari jäisi Porvoon ja Rauman jalkoihin. Mutta se meri, Stadsfjärden, nostatti pisteitä ehdottomasti, ja se, miten rehevä se oli.

Ainut kahvila, jonka nongasin vanhasta kaupungista. Se ei luonnollisesti ollut sunnuntai-iltana enää auki, mutta se ei haitannut ollenkaan.

Kalatorin satama

Vierasvenesatama

Tiesin myös, että Tammisaaressa sijaitsee Ramsholmenin kaupunkimetsä, luonnonsuojelualue. Maanantaiaamuna, kun olin ahtanut Kaupunginhotellin messevän hotelliaamiaisen tuohon pallealihaksen juurelle, olin jo vähällä skipata koko puiston. Sitten tajusin kuitenkin, että se saattaisi olla ehkä parasta koko Tammisaaressa ja herättelin itseni "ainakin vähän matkaa kävelemään" metsän siimekseen. Lopulta kävelin ympäri koko puiston, sinne minne tiet ja polut johdattelivat, valoisien lehvien varjossa.

Jalassa mulla oli sandaalit, sellaiset maailman vähiten lenkkeilyyn, metsäpolulle tai pitkään kävelyyn soveltuvat (lenkkitossut olivat nätissä rivissä muiden kenkien kanssa kotona tuulikaapissa, vaikka niiden piti olla auton takakontissa). Rakothan sieltä Ramsholmenista sitten matkaan jäi, mutta myös sydänjuuria raastava ihastus ja rakkaus. Ramsholmen oli sanalla sanoen satumainen! En voinut olla pohtimatta, miten makeelta tuo metsä näyttäisi parhaaseen ruska-aikaan kaikissa kirkkaissa väreissään!

Ramsholmenissa on ihan hyviä kävelyteitä, mutta Högholmenin puolella on vain polkuja.

Kokonaisuutena Tammisaari oli yllättävän ihastuttava pikkukaupunki. Jopa niin ihastuttava, että luulin olevani ihan ulkomailla asti. Puhuttiinhan siellä ruotsiakin, kieltä, jota en itse puhu enkä juuri ymmärrä.

Hanko

Ramsholmenissa vietetyn aamun jälkeen käänsin auton kohti virallista päämäärääni Hankoa. Pään sisällä syyhysi into ja malttamattomuus. Vihdoin Hankoon! 

Näköala vesitornista ei ole lainkaan hassumpi!

Aurinko paistoi taas, oli mukamas viileä päivä, helleputken jälkeen +21 astetta, mutta mulle se oli juuri passeli. Kuumemmassa kelissä siitä onnettomaksi jääneestä kaupungin tutkimuksesta ei olisi tullut sitäkään vähää.

Yleinen mielipide Hangosta, no kyllä te tiedätte, ei kai se muuten vetäisi väkeä puoleensa niin jumalattomasti. Mulle Hanko teki kuitenkin roomat.

Rooma oli pitkään mun must see -kohteiden listalla. Kun sitten keväällä 2015 interrailin inspiroimana päädyin Roomaan, alkoivat mielikuvat antiikin kaupungista hiljakseen säröillä. Kaksi yötä Roomassa oli riittävästi. Siellä oli liian kuuma, liikaa ihmisiä, liikaa hälinää. Tietysti oli siistiä nähdä Colosseum ja muita merkittäviä antiikkisia rakennelmia suoraan länsimaisen sivistyksen kehdosta, mutta... mutta se oli silti sellainen... meh. 

Se on vähän arkaluontoinen mielipide yhdestä Euroopan suosikkikaupungista, mutta myös Suomen tunnetuimmasta kesäkaupungista, tiedän.

Luulen, että se mitäänsanomaton fiilis Hangosta johtui monestakin seikasta. Kolme tuntia kaupungin nuohoamiseen ei ollut riittävä aika (eihän se ole mihinkään riittävä aika!). Toiseksi, uskon, että jonain muuna kuin kuumimpana kesälomakautena, kun paikan päällä olisi vähintään puolet vähemmän muita turisteja, kaupungista voisi saada irti jotain muutakin kuin ruuhkan aiheuttamaa ohimoiden kiristystä. Kolmanneksi, olin vieläkin Tammisaaren lumoissa ja odotin lapsellisesti, että voisin löytää sitä samaa tammisaarimaista taikaa myös Hangosta.

Keskustan uimaranta

Itäsatama

Toki maisemat olivat hienot joka paikassa, aina kun katsoi meren suuntaan, mutta itse kaupunki jäi hyvin etäiseksi. Tallustelin Bulevardilla keskustan uimarannalle ja sieltä Itäsatamaan. En huomannut maisemassa mitään erityisen viehättävää, paitsi ehkä sen yhden pitsihuvilan siinä uimarannan vasemmalla laidalla. Mutta kuten jo sanottua, taisin vain eksyä ihan vääriin paikkoihin. En käynyt edes katsomassa Puistovuoren hiidenkirnua, vaikka se olisi ollut siinä ihan hollilla ja taatusti hieman lämmittänyt mun maantieteilijän sielua. Vesitornin huipulta kaupunki ja sen äärelle avautuva meri näyttivät sen sijaan paljon paremmilta kuin katutasosta.

Kävin myös niille Hangon kuuluisilla hiekkarannoilla. Se on kai Hangon yksi the jutuista. No, itsehän en ole rannalla makoilija, joten en oikein saanut mieltäni mahtumaan siihenkään sceneen. Noita rantoja tuntuu olevan Hangossa joka sormelle, joten auringonpalvojalle tuo on varmaan hyvinkin mieluisa lomakohde eikä muuta sitten tarvitsekaan. Mutta noh, itselle jäi mieleen vain se liian karkea hiekka, joka sattui jalkapohjiin.

Hangon uimaranta

Ehkä jos nyt varaisin ensi kesälle majoituksen Hangosta, sellaisen saattaisi vielä saadakin. Sitten voisi antaa kaupungille uuden mahdollisuuden ihan ajan kanssa ja tutustua vaikka Tulliniemen luontopolkuun tai käydä Bengtskärin majakalla, löytää se magneetti, joka vetä ihmisiä puoleensa. Samalla siis kun Hanko näyttäytyy mulle nyt vain yhtenä roomana, yritän takoa päähäni, että muutaman tunnin pintaraapaisu ei luultavasti avaa sitä Hangon juttua kaikessa elämyksellisyydessään. Hankoon pitää siis päästä takaisin?

Kesäretken osittainen tulos siis on: Tammisaari, joka oli täysin villi ja vieras kortti, oli paljon miellyttävämpi paikka kuin Hanko, josta minulla oli ollut etukäteen isoja odotuksia.

Kevätretki Isojärven kansallispuistoon

Olen pitänyt Isojärven kansallispuistoa aina eräänlaisena "kotikansallispuistona". Se sijaitsee Kuhmoisissa, aivan omien lapsuuden ja nuoruuden "huudien" lähellä. Isojärvi on ollut kotikansallispuisto siitä huolimatta, etten ole ollut kovin aktiivinen vieraillakseni siellä: ennen tämän vuoden pääsiäisretkeä olin vieraillut Isojärven kansallispuistossa vain kerran, joskus muinoin, vuosia sitten ala-asteikäisenä. Nykyään Isojärven kansallispuisto on osa Pirkanmaan maakuntaa, mutta minulle se tulee aina olemaan keskisuomalainen kansallispuisto.

Pääsiäissunnuntaina retkeilimme 10 kilometriä pitkän Savottapolun. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, villi vesi solisi puroissa ja tuuli narisutteli jykeviä kuusikoita. Oli mitä mainioin päivä, vaikka loppumatkasta lämmin päivä olikin sulattanut metsissä viipyilevien hankien pintaa niin, että se alkoi pettää askeleiden alta.

Isojärven kansallispuistossa on reittiä mistä valita. Nämä polut lähtevät pelkästään Heretyn kämpältä, mutta lähtöpisteitä on toki muuallakin. 

Heretyn kämpän parkkipaikalla oli messevä rivi autoja, kun saavuimme paikalle puolen päivän aikaan. Olin jo ehtinyt etukäteen kauhistella, että taasko joutuisi kulkemaan polulla nätissä jonossa sadan muun retkeilijän kanssa, olihan sentään pääsiäissunnuntai ja keli mitä mainioin. Ajattelin, että kuhmoislaiset ja vähintään kaikki jämsäläiset olisivat ajatelleet sen olevan aivan täydellinen päivä pienelle kevätpatikalle. Mutta saimmekin olla Savottapolulla ihan omissa oloissamme! Kohtasimme vain muutamia muita retkeilijöitä tuona neljänä tuntina, kun samosimme metsässä.

Aluksi reitti tuntui ehkä vähän tylsältä, eikä varsinkaan haastavalta, kun polku kulki jonkinlaista metsäautotietä pitkin. Sitten saavuimme Hevosjärvelle, jossa majavien elämäntapaa ei voi olla huomaamatta, ja reitti muuttui silmän räpäyksessä hyvin mielenkiintoiseksi ja maisemiltaan antoisaksi.

Hevosjärvellä sai hieman esimakua reitin "vuoristo-olosuhteista".

Liekö majavat vielä talvipesänsä suojissa?

Savottapolku suositellaan kiertämään vastapäivään, ja näin mekin teimme. Tällä tavoin suuret korkeuserot ja Isojärven "vuoret", ne olosuhteet, jotka tekevät Savottapolusta eittämättä haastavan, sijoittuvat kuulemma reitin alkupäähän. Rehellisesti sanottuna minusta tuntui, että kaikkinensa reitin haastavin osuus osui melko tarkkaan juuri siihen puoliväliin, Hevosjärven jälkipuoliskolle, niihin vuoristomaisemiin. 

Tässä polku ylittää Hevosjärven laskuojan, joka jo pääsiäisenä oli tulvan partaalla. Myöhemmin keväällä vesi luultavasti nousee, joten korkeavartiset ja vedenpitävät jalkineet lienevät hyvä vaihtoehto. Itse hieman jo tässä kohtaa mulasin, mutta mun ihanat vaelluskengät pitivät varpaat kuivina.

Siellä ne minun seuralaismiehet menevät. Yllättäen se olin minä, joka piti perää, kun piti pysähdellä kuvailemaan ja ihmettelemään vähän väliä. 

Ihania isoja oikeita puita!

Isojärven vuoristo siinä.

Tuo kalliomaisemien siirtolohkareiden koko oli välillä aivan käsittämätön!

Kerran tai kaksi kertaa piti oja ylittää vanhanaikaisesti puunrunkoa pitkin. Siinä oli meikäläisen tasapainoaistille tehtävää...

Tosiaan, Savottopolkua kuvaillaan Luontoon.fi -sivustolla haastavaksi, ja sitä se kyllä oli. Jalkojen alla tallautui keväinen, petollinen hanki. Rinteissä oli liukasta ja pari kertaa humpsahdin sulaan hankeen niin, että nilkka olisi varmasti muljahtanut sijoiltaan ilman mun rakkaita ja hyvinpalvelleita vaelluskenkiä. Pohdimme jälkeenpäin, että kesällä retki ei olisi varmaankaan tuntunut missään. Nyt Heretyn parkkipaikalle saapui takaisin melko väsynyt joukko, allekirjoittanut luultavasti porukan väsyneimpänä.

Vahterjärven nuotiopaikalla, suunnilleen puolen välin jälkeen, pysähdyimme hieman tankkaamaan eväsleipää, nuotiomakkaraa ja kermavaahtokaakaota. Eväiden määrä oli ylimitoitettu: mä söin niin paljon, että loppumatka oli ajoittain suorastaan  tuskallista.

Note to self: vähemmälläkin pärjää.

Kansallispuiston myrskytuhoja. Tässä kohtaa olimme hetken aikaa hieman eksyksissä polulta, koska lunta oli vielä tosiaan niin, ettei polkua sinänsä voinut havaita kuin puihin merkittyjen ja välillä hukkaamiemme värikoodien perusteella. Hyvällä karttasovelluksella pääsimme takaisin oikealle reitille.

Ah, teknologiaa!

Lortikanvuorten järeät siirtolohkareet. Kyllä luonnonmantsalaista hellittiin! Lortikanvuorten morfologia oli muutenkin mielenkiintoinen. Olin melko varma, että olin löytänyt valtavan glasifluviaalisen muodostelman, koska vuorten muoto oli niin kaunis ja symmetrinen, mutta ei, kyllä se oli vaan peruskalliota (tiedosta kiitos GTK:n Maankamara-palvelulle) (#vainmantsajutut, #vaingeologiajutut)

Siitä huolimatta, että olo oli jälkeenpäin kuin jyrän alle jääneellä (aah, miten ihanalta anoppilan sauna sitten tuntuikaan!), täytyy sanoa, että olipa mainio pääsiäisretki. Hyvin harva asia voittaa monen tunnin retkeilyn niin hienossa kelissä! En kiellä, etteikö pehmenevään lumeen humpsahtelu, litimärällä mättäällä liukastelu, mäkien päälle nouseminen tai sieltä laskeutuminen, hetkellinen eksyminen tai maha täynnä makkaraa könyäminen olisi välillä tehneet olotilasta jotain muuta kuin ihanan, mutta ne olivat lopulta ja näin jälkeenpäin ajateltuna aika pieniä pahoja kokonaisuuden rinnalla. 

Kauan odotettu retki Isojärven kansallispuistoon oli ehdottomasti kaiken odotuksen arvoinen. Vielä, kun joku päivä pääsisimme toteuttamaan tuon ukkelin kanssa vuosia suunnittelemamme telttaretken tänne!