Cats on Broadway

Tehdään heti selväksi, että musikaalit eivät ole koskaan kiinnostaneet mua. Muutamia musikaaleja olen nähnyt tv-taltiointeina ja elokuvina, mutta ne eivät  koskaan ole saaneet mun tunteita samalla tavalla pyörryksiin ja kuohuksiin kuin tavalliset elokuvat tai ihan tavalliset teatteriesitykset. Broadway-musikaali New Yorkissa on kuitenkin ihan oma juttunsa. Saattoi olla, että meikäläisen suhtautuminen musikaaleihin sai aivan uudenlaisen lähtökohdan. Saattoi olla, että hieman rakastuin.

Broadway-musikaali oli mun must-to-do -listalla ennen reissua huolimatta mun etäisestä suhteesta musikaaleihin. Kun ajattelee New Yorkia, mieli assosioituu heti tiettyihin maailmalla tunnetuihin newyorkilaisiin asioihin, kuten Vapauden patsaaseen, Times Squareen tai Keskuspuistoon. Mulla mieli lennättää mut myös Broadwaylle, huikeiden näyttelijöiden, tanssijoiden ja laulajien mekkaan, jossa mikä tahansa esitys jättää jäljen sydämeen. Onko olemassa huonoa Broadway-musikaalia? Ehkä. Siitäkin huolimatta Broadway on se paikka, jossa musikaali saa aivan uudenlaisen ulottuvuuden. Se on jotain, josta jokainen esiintyvä taiteilija varmasti jossain kohtaa uraansa unelmoi. Jos on näytellyt Broadway-musikaalissa, on kovan luokan esiintyjä. Jo se kertoo musikaalien tasosta sentään jotain.

Broadway halkoo Manhattanin saarta pohjosesta etelään melko keskeltä ja tarjoaa kymmeniä teattereita koko pituudeltaan ja jokaisessa niissä pyörii oma show'nsa päivästä, viikosta ja jopa vuodesta toiseen. Mua yllätti itseänikin se, että yhdessä teatterissa tosiaan pyörii vain yksi musikaali kerrallaan. Toisaalta se ei ollut jälkeenpäin ajateltuna mikään ihme; Cats-musikaalin lavasteet olivat niin massiiviset ja näyttävät, että olisi täyttä hulluutta lähteä purkamaan ja kasaamaan niitä päivittäin jonkun toisen esityksen vuoksi. Cats-musikaali pyörii Neil Simon Theatressa Broadwayn sivukadulla 52th Streetilla, joka aivan sattumalta sijaitsi vain parin sadan metrin päässä meidän hotellilta.

Kävi hilkulla, ettemme olisi missanneet koko musikaalia etukäteen ostetuista lipuista huolimatta. Liput oli varattu maanantain esitykseen, mutta koska Rosso makasi kalpeena sängyn pohjalla, pelkkä ajatus teatteriin lähtemisestä tuntui tyhmälle. Sisko kävi selvittämässä nurkan takana sijaitsevan teatterin luukulla, oliko lippuja mahdollista siirtää seuraavan päivän esitykseen. Mikään ei ollut varmaa. Ohjeeksi annettiin soittaa esityspäivän aamuna annettuun puhelinnumeroon ja kysyä, oliko lippujen päivämäärää mahdollista vaihtaa. Sen riskin turvin jäimme odottelemaan tiistaiaamuun, jolloin minä sitten otin puhelimen kauniiseen käteen, näppäilin annetun puhelinnumeron ja tuskanhiki otsalla valuen odotin jonkun vastaavan. Tuskinhiki johtui lähinnä siitä, että mielessäni pyöri vain ne kauhukuvat mun tulevasta puhelinlaskusta... no, se olikin sitten iso, voin kertoa.

Odottelun jälkeen sain asiakaspalvelijan kiinni ja esitin asiani. Ei kuulemma ollut ongelmaa. Kaikki meni siis odotetusti ja oikein hienosti ja illalla suuntasimme intopinkeinä Neil Simon Theatreen. Katsomo oli melkein täynnä, mutta olimme silti onnistuneet vaihtamaan lippumme entistä paremmille paikoille. Istuimme ylätasanteella aivan kaiteen vieressä, josta näki lavalle mainiosti.

Teatteri ei ollut mitenkään massiivinen, mutta se ei haitannut. Mitä pienempi teatteri, sitä intensiivisempi meininki, ajattelin. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kun ensimmäinen jellicle cat vilahti meidän ohitse katsomon portaita pitkin kohti lavasteita, jotka ylettivät ylätasanteelle asti, tunnelma todella tiivistyi. Show ulottui lavalta katsomoon. Se oli mieletöntä. Paitsi kerran, kun yksi kolleista päätti pysähtyä meidän viereen ja tuijottaa meitä laulaessaan. Sillei niin kuin kissat yleensä tuijottavat. Kyllä te tiedätte 😺 Rosso repes tässä kiusallisessa tilanteessa ihan täysiä, mutta niin vain kaverin pokka piti ja se jatkoi tuijottamistaan.

Musiikin, tanssin ja mielettömän näyttelijäntyön myötä Cats vei mun sydämen ihan kokonaan. Laulusta oli toki vaikea saada välillä selvää, mutta se ei oikeastaan haitannut. Koko ajan pysyi "juonessa" mukana; tanssi ja kehonkieli ja näistä syntyvä yhteinen tunnelma ja fiilis oli niin luovaa ja taidokasta. Rosso osasikin kertoa, että tämä Cats-crew oli kaikkein kehutuin kaikista tähän astisista.

Juontahan Catsissa ei sillä tavalla edes ole, vaan kokisin sen enemmänkin vain joukkona lyhyitä tarinoita erilaisista kaatopaikalla asuvista kissoista. Välillä tuntui hieman ahdistavalle, koska lavalla tapahtui niin paljon kaikkea samaan aikaan; tanssittiin, laulettiin, hypittiin, kimpoiltiin, makoiltiin, laskeuduttiin katosta... mutta toisaalta rapian kahden tunnin aikana ei ehtinyt kyllästyä kertaakaan. Tajusinkin jälkeenpäin, että mun kasvoilla oli kareillut koko esityksen ajan sellainen typerähkö, onnellinen ja innostunut hymy ja nauru.

Mun ehdoton suosikki kaikista oli Tyler Hainesin esittämä Rum Tum Tugger. Hmm... lainaten erästä youtube-videon kommenttia: Why am I sexually attracted to a man dressed as a cat?

Niin. :D

Kuvaaminen oli kiellettyä, joten mulla ei ole tarjota kuin Youtube-linkki tän spektaakkelin "traileriin", mutta se on oikeastaan vaan hyvä. Koko upeus olisi mennyt täysin ohitse, jos olisi ollut pienikin mahdollisuus kuvaamiseen. Youtuubista löytyy aika paljon matskua koko musikaalista vuosien varrelta, mutta toisaalta se ei anna ihan todellista kuvaa tunnelmasta - ja näyttelijätkin tosiaan ovat vaihtuneet moneen kertaan.

Suosittelen ehdottomasti pistäytymään musikaalissa, jos matkustaa New Yorkiin! Lippujen hinnat vaihtelevat esityksen ja istumapaikan mukaan n. $70-$200 välillä, mutta ainakin Catsiin "tuhlattu" abouttia satanen per naama oli jokaisen pennin arvoinen!

Sadepäivät New Yorkissa

New Yorkissa satoi kaksi päivää oikein urakalla meidän siellä ollessamme, ja niinpä päätimmekin viettää ne puhtaasti sisätiloissa. Älkää toki ymmärtäkö väärin; hotellihuoneessa meitä ei pidellyt mikään (paitsi Rosson piti yhtenä päivänä mikään, koska yllättävä tauti iski yhtenä iltana, buu sille), vaan kiertelimme lähinnä museoissa, joihin Citypassimme antoi jonon-ohi-sisälle-"ilmaiseksi" -oikeuden. Kun Rosso yritti metsästää kasvoiltaan paennutta väriä kiivaasti hotellissa takaisin, minä ja sisko käväisimme Metropolitan Museum of Artissa eli The Metissä ja toisena päivänä, kun Rosso oli jälleen voimissaan, kävimme Museum of Natural Historyssa.

The MET

The Met on ehkä suurin museo, jossa olen ikinä käynyt. Olisi ollut mukavaa, jos joku olisi kertonut meille, että museovierailuun kannattaa varata sellaisen työpäivän verran aikaa, eväät ja kompassi. Me näimme vain murto-osan Metin tarjonnasta, lähinnä Bysantin ja muinaisen Egyptin ajoista Ranskan renessanssiaikakauteen ja päälle ripaus muodin historiaa ja nykyaikaa. Aikaa tähän kaikkeen meni rapia muutama tunti ja kilometrejä karttui muutama. Pelkästään siis museon sisällä, pelkästään em. museon osioihin. Sitten alkoikin olla jo melkoinen taideähky ja katsoimme parhaaksi jättää lopputarjonnan kokonaan väliin.

The MET

Eniten mua tuossa ohuessa pintaraapaisussa taiteen historiaan kiehtoi renessanssin aikakausi ja Ludvig XIV:n sisustus, joka oli toteutettu hienosti rakentamalla museoon kokonaisia huoneita. Se oli inspioivaa. Mun teki hirveesti heti mieli kirjoittaa ja kuunnella klassista musiikkia. Kirjoittaa mun teki mieli myös silloin, kun tutustuimme aseiden maailmaan ja historiaan. Oli hienoja pyssyjä ja miekkoja! Nekin siis ilmeisesti lasketaan taiteeksi.

Upeita miekkoja!

Voi hevosraukkoja ennen muinoin...

Lisää upeita miekkoja!

The Bergdorf Goodman - asiakaspalvelua sydämellä

Kävellessämme takaisin hotellille päin pysähdyimme matkalla Bergdorf Goodman -tavaratalossa, joka osoittautui meidän kukkaroilemme aivan liian kalliiksi rättikaupaksi. Toki ovessa luki Chanel, kun me sisälle astuimme, eikä se mitään edullisuutta tietenkään enteillyt, mutta kai me sitten menimme sinne ihan piruuttaan. Paljastui, että vaatekaupassa oli tarjolla kaikki muodin kärkinimet niin vaatteissa, kengissä ja muissa asusteissa kuin sisustustavaroissakin. Siellä me silmät ymmyrkäisinä hipelöitiin kenkiä, jotka alennuksessa maksoivat pari tonnia ja neuletakkeja, jotka saattoivat maksaa vielä enemmän ja kankaisia, täytettyjä 14tonnin sisustusbambeja.

Mua hivenen ahdisti tuommonen paikka. Ovella ja jokaisessa kerroksessa - niitä oli ehkä seitsemän - seisoi vartija ja myyjät lähtivät tietysti aina seuraamaan, kun puikkelehdimme pöytien ja hyllyjen välissä. Tuli vähän sellainen rikollinen olo ja ajattelin, että ne luulevat meidän tietysti rosvoavan jotain. Kyse oli kuitenkin jostain aivan muusta; se oli vain osa erittäin ammattitaitoista ja ennakkoluulotonta asiakaspalvelua, kun kuulimme kysymyksen: how can I help you ma'am? Mulle tuli kamalan hyvä mieli lopulta.

Ahdistavat fiilikset johtui kaiketi siitä, että mä tiesin heti, etten "sovi" joukkoon rikkinäisine sormikkaineni ja kulahtaneine farkkuhameineni, vaikka katsellessani muita asiakkaita emme erottuneet joukosta millään tavalla. Mietimme, että olivatko nuo tavallisen arkisesti pukeutuvat ihmiset salaa rikkaita, sillä meillä ei olisi ollut varaa varmaan edes käydä vessassa siinä kaupassa. Yläkerrassa oli valokuvaseinä kaikenmoisista julkimoista, jotka liikkeessä on käyneet.

Yksi positiivisimmista kokemuksista New Yorkissa oli ihmisten, ja etenkin asiakaspalvelijoiden, ystävällisyys. Vaikka mekin mentiin ties miten juntin ja räjähtäneen näköisenä Bergdorf Goodmanille (tai aikaisemmin menomatkalla yhteen toiseen liikkeeseen, joka osottautui järkyttävän kalliiksi antikvariaatiksi), meitä kohdeltiin kuin ketä tahansa asiakasta; hymyillen, kohteliaasti ja asiallisesti. Jossain muualla voitaisiin katsoa nenän vartta pitkin ja ajatella, että mitähän tuokin täältä luulee ostavansa. Ja 'jossain muualla' tarkoittaa tässä yhteydessä mm. näitä meidän Pohjoismaita, joissa on  yleisesti vähän sellainen mentaliteetti, että varallisuuden pitää näkyä ulospäin tavalla tai toisella.

Kadulla kysyessämme apua ihmiset auttoivat hymyillen ja asiaan todella paneutuen. Etsiessämme talouskeskuksen alueelta "The Bullia", pysäytimme hauskan näköisen kaverin ja pyysimme apua. Auttaja ei tuntenut seutua, koska ei ollut siltä alueelta kotoisin, mutta näki kuitenkin selvästi vaivaa auttaakseen parhaansa mukaan kaivamalla puhelimen taskustaan ja tutkien itse asiaa Googlemapsin avulla. En olisi ikinä uskonut, että niin isossa ja pinnallisen tuntuisessa kaupungissa voi kohdata niin vilpittömän avuliaita ja ystävällisiä ihmisiä. Olin todella positiivisesti yllättynyt tästä!

Ihmiset eivät ylipäänsä pelkää pyytää apua New Yorkissa. Itseltänikin tultiin muutaman kerran kysymään apua, kun odottelin Rossoa ja siskoa pois vaatekaupasta (mua ei niin se ostostelujuttu kiinnostanut). Ensimmäisen kerran olimme Grand Central Terminalilla ja joku kysyi multa, mistä suunasta löytyy Times Square. Se oli meidän ensimmäinen päivä kaupungissa, mutta aivan kuin olisin viettänyt siellä ikäni, sillä osasin heti paikantaa itseni ja missä suunnassa oli Times Square. Okei, neuvominen oli lastenleikkiä, kun kysyjä kysyi kahta eri vastakkaista suuntaa, joten oli aika helppo viittoa sitten siihen oikeaan suuntaan.

Alicé in Wonderland, Central Park

American Museum of Natural History

American Museum of Natural History (AMNH) oli yksi sellaisista paikoista, johon tiesin etukäteen haluavani mennä käymään, ja sinne pääsikin sitten taas "ilmaiseksi" Citypassilla. Meidän oli pakko kuitenkin todeta, että meidän poppoo oli museon osalta sellaista väliinputoajasakkia. Mä en oikein jaksanut innostua mistään, mitä museossa oli tarjolla. Kenties se johtui siitä, että asioita on jonkun verran tullut nähtyä ihan omin silmin ihan oikeassa elämässä, esim. Afrikan täytetyt nisäkkäät eivät millään tavalla hetkauttaneet mua. Toki annan pointsit siitä, että näyttelyt oli upeasti rakennettu ja niistä sai mielettömän kolmiulotteisen vaikutelman, mutta muuten... nääh. Ehkä meidän olisi pitänyt olla jotain kymmenvuotiaita lapsia, jotta näyttelyt olisivat kiinnostaneet. Lisäksi museo oli jotenkin kamalan sokkeloinen, että kun mä jossain kohtaa yksin yritin etsiä reittiä paikasta A paikkaan B, siitä ei meinannut tulla mitään, vaikka mulla oli karttakin. Ja minä kun kehuskelin mun loistavalla suuntavaistollani...

Kuvasta ei tietenkään näe sitä samanlaista 3D-efektiä kuin paikan päällä. 

Tässä voisi olla portti toiseen ulottuvuuteen keskellä museota. Mieletön kolmiulotteinen vaikutelma!

Odotin innolla museon avaruus- ja geologisia näyttelyitä sekä dinosauruksia, mutta nekin olivat jotenkin... en mä tiedä, miksi mä en ollenkaan ollut innoissani mistään. Kävimme mm. Hayden Planetaariossa katsomassa Dark Universe -esityksen, jossa kertojana oli Neil deGrasse Tyson, mutta silläkään ei ollut mulle mitään annettavaa. Dinosaurukset olivat hienoja ja ehkä kiinnostavimpia koko museossa, mutta mä olin haahuillut osaston läpi alle kymmenessä minuutissa. Mueosta ei nyt jotenkin irronnut. Mä en halua edes suositella sitä kenellekään. Paitsi ehkä niille, joilla on tiedonjanoisia pieniä lapsia mukana tänne tullessaan. Huokaistiin helpotuksesta, kun muistettiin, ettei meidän periaatteessa ollut tarvinut maksaa siitä mitään.

Kaikesta huolimatta museot olivat mukavaa ajanvietettä siinä mielessä, ettei tarvinnut rämpiä ulkona sateessa ja mahdottomassa tuulessa. The MET-päivänä tuuli oli niin puuskainen ja kova, että kadun kulmaan tullessa tuuli tuntui vievän mukanaan. Palatessamme Central Parkin laitaa takaisin kohti hotellia huomasimme viemärien ympärille kasattuja hiekkasäkkejä tulvimisen varalle ja illalla uutisissa näytettiinkin materiaalia kovasta myrskystä New Jerseyn puolella, mikä oli katkaissut mm. junaliikenteen Newarkin lentokentälle, siis sen samaisen junaliikenteen, jota me käytimme lentokentältä pois ja muutamaa päivää myöhemmin sinne pääsemiseen.

Povattu myrsky ei kaikessa voimakkuudessaan sitten koskaan Manhattanin saarta tavoittanut, ja me vietimme viimeiset päivät mukavasti Brroadway-musikaalista, Brooklyn Bridgestä, risteilystä ja täysin pilvettömästä ilmasta nauttien.