Manhattanin monet kasvot

Muutaman päivän tarkasteltuaan New Yorkin menoa, ja kun niinsanottu uutuudenviehätys ja alkuhuuma ovat hieman laantuneet, sitä tajuaa, että tämä on aivan tavallinen kaupunki, jossa asuu aivan tavallisia ihmisiä, ja jotka tekevät aivan tavallisia asioita. Arki on täälläkin arkea. Ihmiset käyvät kaupassa, lenkillä, töissä ja kahvilla ystäviensä kanssa. Pariisin rinnalla New York lukeutuu yhdeksi maailman suureksi muotikaupungiksi, mutta ihmiset, uskokaa tai älkää, pukeutuvat ihan niin kuin missä tahansa muuallakin länsimaissa. Itse en ole törmännyt vielä yhteenkään överimuotipukeutujaan. Kadun tallaajat voisivat olla yhtä hyvin kotoisin Tampereelta tai Helsingistä. 

Ja tästä herääkin kysymys, että mikä tässä kaupungissa niin monia kiehtoo. Elämä New Yorkissa ei ole tavallista, vaan ihmeellistä ja jännittävää. Se on illuusio, joka ihmisille luodaan elokuvien ja tv-sarjojen välityksellä. Niin kuin jo aiemmin mainitsin, tämä on oikeasti aivan tavallinen kaupunki, jossa tapahtuu tavallisia asioita, kun vain riisuu Liisa Ihmemaassa -lasit silmiltään. Toki arkkitehtuuri saattaa lumota jokaisen, joka ei ole ennen nähnyt pilvenpiirtäjää läheltä, ja saattaahan esimerkiksi Times Squaren valomainokset tuntua älyttömän suurilta ja massiivisilta, jolloin sanonta "Amerikassa kaikki on suurta" kuulostaa paikkansa pitävältä lausahdukselta, mutta samalla tavalla muistan lumoutuneeni esimerkiksi siitä, miten pieneksi tunsin itseni katsellessani ensimmäistä kertaa Himalajan vuoristoa. Jokainen paikka lumoaa omalla tavallaan, enkä toki väitä, ettenkö itse olisi ollut ensimmäisinä päivinä lumoutunut New Yorkin suuruudesta. 

Toisin kuin oletin ennen matkaa, ja tässä taas se syy, miksi matkustaminen on niin mahtavaa ja silmiä avaavaa, ja miksi yhtäkään matkakohdetta ei olisi koskaan syytä karttaa, New York on kotoisa kaupunki. Tunnen oloni hyväksi tuolla alhaalla kadulla. Minua ei pelota eikä jännitä. Ihmiset ovat ystävällisiä ja hymyileväisiä, eikä mua olekaan haitannut, että niitä on täällä liikaa. 

Kotoisuuden ja viihtyvyyden tunnetta lisää varmasti myös se, että tämä on ensimmäinen itselleni vieras kaupunki, jonka oikeastaan "tunsin" jo etukäteen. Liputan itselleni aina siitä, että mulla on suuntavaistoa ja osaan paikantaa itseni kartalta ja kaupungilta hyvin, ja tiedän, mihin suuntaan yleensä pitää lähteä. Vuosien varrella, kuka tietää miksi, mä olen oppinut paikantamaan Manhattanin saaren kaupunginosat ja sen, mitä on missäkin. Se on käsittämätöntä. Mulla oli heti vainu, missä on mitäkin, tai ainakin, että missä suunnassa. Tietysti olen jonkun verran tutkinut New Yorkin karttaa yhden kirjoitusprojektini vuoksi, mutta että silti tänne tullessa olo oli kuin olisin ollut täällä joskus aiemminkin.

Eilen näimme New Yorkin monet kasvot. Manhattanin saari ei ole pelkästään loputonta pilvenpiirtäjien betoniviidakkoa, vaan joukkoon mahtuu myös jotain aivan muuta. Tässä vielä muutama kuva Central Parkista, joka on aivan vastakohta sille, mitä näen tästä hotellihuoneeni ikkunasta. 

Kävimme eilen alakaupungilla, saaren eteläkärjessä. Lunastimme itsellemme 7 vuorokauden metrolipun, jolla saa reissata maanalaisella ja busseilla niin paljon kuin sielu sietää. Se maksoi 31 dollaria ja tulee luultavasti halvemmaksi viimeisten neljän päivän osalta kuin maksaa joka kerran erikseen 2,75 dollaria. Saari on kuitenkin lähemmäs parikymmentä kilometriä pitkä, joten ihan joka paikkaan mä en suostu jalkaisin lähtemään. Eilisellä reissulla alakaupungille kävelimme rapia kymmenen kilometriä metron käytöstä huolimatta. Ei ihme, että jalkapohjat on olleet muusina joka ilta...

Metro oli aika iisi käyttää, vaikka se lukeutuu maailman suurimpiin metrojärjestelmiin. Vähemmän iisiä oli hallita mun kaupungin paperikarttaa, jonka kääntöpuolella oli metrokartta. Karttahan siis oli työpäivän mittaisen retken jälkeen sen näköinen kuin sitä olisi käytetty jo vuosia.

Mutta mitä tulee New Yorkin moniin eri kasvoihin, meidän ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli West Village, joka nimensä mukaisesti sijaitsee saaren länsipuolella aika etelässä. Kun nousimme metrotunnelista, tuntui kuin olisimme olleet yhtäkkiä jossain aivan toisessa kaupungissa. Rakennukset olivat matalia ja söpöjä, jopa hurmaavia, ei ollenkaan sellaisia miljoonakaupunkimaisia. Kävimme Perry Streetilla katsomassa Carrien portaita ja muutaman sadan metrin päässä sijaitsevaa toista taloa, jossa Frendit "asuvat". Christopher-St. Sheridan Squarella oli mahdoton sateenkaarimeininki, oikeen gay-puisto, etten sanoisi.

Jatkoimme matkaa edelleen metrolla kohti etelää ja saavuimme Lower Manhattanin Financial Districtin alueelle, jossa vierailimme Citypasseilla "ilmaiseksi" National September 11 Memorialissa ja Museumissa. Normaalisti sisäänpääsymaksu olisi ollut yli parikymppiä. 

Ympärille on jo noussut muhevia taloja.

Se oli pysäyttävä paikka. WTC-tornien paikalle oli nyt rakennettu mielettömät "suihkulähteet" (vesi meni niissä alaspäin, ei ylöspäin) ja maan alla tornien perustusten ympärille rakennetussa museossa selkää pitkin hiipivät salakavalasti kylmiä väreitä. Sieltä löytyi kaikkien terrori-iskussa menehtyneiden ihmisten kuvat, videomateriaalia, torneista säilyneitä rakennuspalikoita, lentokoneen vöitä, palaneita kenkiä, lentokoneista soitettuja viimeisiä puheluita rakkaille... se oli hiljentävä paikka. Mulla ei oikeastaan ole kuviakaan sieltä, koska suurimmassa osassa halleja kuvaaminen oli kiellettyä ja niissä osissa, joissa olisi saanut kuvata, ei oikeastaan tehnyt mieli. Se kaikki tuli yhtäkkiä jotenkin niin kamalan lähelle, eikä pelkästään siksi, että sitä sattui seisomaan juuri siinä kohtaa, missä kaikki oli tapahtunut. Kun maan alta pääsi takaisin ulkoilmaan, piti hetki tuulettaa päätä ja vetää yks rööki. Siitä painostavasta fiiliksestä oli päästävä eroon. Käveltyämme muutama sata metriä syvemmälle kohti kaupungin talouskeskusta, ja kun mieleen WTC-iskujen tilalle alkoi hahmottua komeita Wall Streetin pukumiehiä, fiilis oli jo toisenlainen. 

Finanssikeskus oli taas sitä "normaalia" New Yorkia, eli joka puolella seisovia suuria, korkeita ja massiivisia rakennuksia. Pukumiehiä ei näkynyt, mikä oli surullista. Johtui varmasti siitä, että oli sunnuntai. Kummallista, luulisi, että pörssi pyörii pyhänäkin... kovasta yrittämisestä huolimatta mä en kuitenkaan olleskaan löytänyt niitä kuuluisia New Yorkin pörssin pyöräovia, vaikka samoilimme sinne tänne katuja pitkin. New York Stock Exchange -rakennus kyllä löytyi, mutta ei pyöröovia.

Wall Streetilta kävelimme saaren itärantaa pitkin takaisin kohti pohjoista. East Riverin takana kohosi Brooklyn ja edessä häämötti messevä Brooklyn Bridge. Meidän oli tarkoitus mennä sillalle kävelemään, mutta sillä aikaa, kun me pysähdyimme syömään pitsaa Two Bridgesin alueelle, alkoi sataa. Päätimme jättää siltavierailun toiseen päivään, joka toivottavasti on poutainen. Sieltä kävelimme söpöläisten Chinatownin ja Little Italyn kautta Grand Stationille, josta otimme metron takaisin Midtowniin.